Susi antiikin Roomassa

Canis Lupus

Imettävä susi tuli (ihme kyllä) hylättyjen kaksosten luo. Kukapa uskoisi, ettei peto vahingoittanut poikia. Eikä vain ollut vahingoittamatta, vaan jopa auttoi. (Ovidius)

Kaiken perustana on vanha roomalainen taru sudesta, joka imetti italialaisen prinsessan ja sodanjumala Marsin kielletyn lemmen hedelmiä Romulusta ja Remusta. Kaksoispoikien äidinisä oli tuominnut pojat kuoleman, mutta naarassusi pelasti heidät Tiber-joen syövereistä. Vartuttuaan pojat perustivat Rooman kaupungin ja syöksivät isoisänsä vallasta tarjoten jälkeläisilleen mahdollisuuden koko maailman verollepanoon.

Susi oli Marsin suojeluksessa, toisinaan jumalan jopa huhuttiin kiertelevän maisia mantuja harmaan koiraeläimen hahmossa. Suden vaistot säilyivät roomalaisissa terävinä aisteina, vaellushaluna ja tiiviinä laumahenkenä. Peto oli merkki siitä, ettei koko maailma vielä ollut ikuisella marmorilla silattu etäinen todiste villin luonnon olemassaolosta. Mahdollisesti susi oli jollekulle kaupunkilaiselle myös henkinen paluu unelmien Arkadian vihreisiin metsiin.

Toisaalta sutta pelättiin ja vihattiin. Tärkein tekijä tähän lienee ollut suden uhka paimennuskulttuurille. Runoilijat kauhistelivat suden julmuutta ja sadunkertojat opettivat lapsille maailman kavaluutta käyttäen juuri sutta pahuuden vertauskuvana. Tämä kahtiajakoisuus on kiinnostava. Susi oli sudelle ihminen, omistaan huolehtiva ja niitä puolustavakin. Susi oli ihmiselle susi, joka tappoi silmittömällä raivolla onnettoman uhrinsa, lähes yhtä julmasti kuin ihminen itse. Miten tällaiseen eläimeen saattoi suhtautua?

Mitä sudesta tiedettiin?

Suden levinneisyysalue oli antiikin aikoihin huomattavasti nykyistä laajempi. Petoja esiintyi kaikkien Välimeren rannikon kansojen keskuudessa. Vaikka sudet vaelsivat runsaslukuisina Kreikan ja Italian metsäseuduilla, mahdollisuudet näiden arkojen ja ihmistä karttelevien eläinten tarkkailuun olivat varsin olemattomat. Sudesta löytyy siis varsin vähän tutkimustietoja siitäkin huolimatta, että sen rooli antiikin muussa kirjallisuudessa on huomattava. Ainoa merkittävä nykypolviin saakka säilynyt kirjallinen lähde on Plinius vanhemman (23-79 jKr.) mittava luonnonhistorian oppikirja, jossa sutta käsitellään yhteensä parin sivun verran.

Karjan kimpussa?

Suden vaarallisuutta ihmisille ja eläimille lienee paisuteltu kautta aikojen. Nykyiset tutkimukset eivät ole pystyneet osoittamaan, että terveet sudet olisivat koskaan käyneet oma-aloitteisesti ihmisen kimppuun. Antiikin aikoina sudet kävivät lehmien tai muiden suurempien kotieläinten päällevain äärimmäisen nälän ahdistamana, mutta lampaat ja vasikat olivat sitäkin halutumpaa riistaa. Kotieläimiä voitiin suojata parhaiten tarkalla paimentamisella: ihmisiä kohtaan susilla oli luontainen pelko, eivätkä ne mielellään tulleet lähelle autioitakaan asumuksia. Toinen tapa välttää veritöitä oli käyttää vahtikoiria. Jo roomalaisilla oli nykyisen saksanpaimenkoiran kaltaisia koiria, jotka katraan ohjailun lisäksi toimivat fyysisenä uhkana jopa susille.

Tarujen loistossa

Kansa liitti harvoin nähtyyn suteen monia erilaisia uskomuksia. Suoraa katsekontaktia suden kanssa kartettiin pelättiin nimittäin, että jos susi ehtii katsoa ihmissilmiin ennen ihmistä, joutuu onneton suden noitumaksi. Kansallisrunoilija Vergilius mainitsee eräässä runossaan onnettoman ystävänsä kohtalon: Jopa Moeriksen äänikin nyt katoaa - sudet näkivät hänet ensin. Pedon ilmestymistä kaupunkiin pidettiin ennusmerkkinä jumalilta. Erityisen voimakas enne oli, kun susi saapui Rooman Capitolium-kukkulalle, jonka juurella Romuluksen ja Remuksen tarunhohtoinen lapsuusluola sijaitsi.

Sodassa roomalaisten sisältä paljastui Capitoliumin susi, eikä heidän sodanjumalansa unohtanut jälkeläisiään vaikeinakaan hetkinä:

Rintamien ollessa taisteluun järjestettyinä juoksi suden ahdistama hirvi kentän halki juuri rintamien välistä. Sitten eläimet kääntyivät eri suuntiin, hirvi galleihin, susi roomalaisiin päin. Rivistö teki sudelle vapaan kulkutien, hirvi tuli gallien surmaamaksi. Silloin eräs Rooman eturiviläisistä sanoi Tuo pako ja kuolema on enne. Näette Dianan pyhän hirven kaatuneena. Täällä voittaja, Marsin haavoittumaton susi, muistutti meitä Marsin suvusta ja perustajastamme.
- Livius

Jumalten joukossa

Eroa suden yhteydestä antiikin valtakulttuurien sodanjumaliin on mielenkiintoista verrata eriävyyksiin Marsin ja Areksen taistelukäsityksissä. Kreikan Ares oli järjestymättömien aseleikkien kannattaja, kun taas Marsille olivat mieleen enemmänkin Rooman suorat legioonarivistöt ja taistelukenttien strategiset manööverit. Suden saalistus perustuu hurjista huhuista huolimatta juuri jälkimmäisen kaltaisiin, tarkoin suunniteltuihin ja valikoituihin hyökkäyksiin. Se ei käy silmittömällä kiihkolla vahvasarvisen oinaan kimppuun vaan yllättää mieluummin laumasta harhaantuneen raihnaisen uuhivanhuksen. Mahdollisesti juuri tämä selittää vahvan sidoksen Marsin ja Canis Lupuksen välillä.

Omalle tasolleen suden palvonnan kehitti keski-itaalinen hirpiinien vuoristokansa. Kansalle susi oli pyhä eläin, ilmeinen ylijumalan ilmentymä, joka muinoin oli johtanut hirpiinit asuinsijoilleen pohjoisen suunnasta. Soracte-vuorella asuneet Hirpi Sorani -papit saivat antiikin aikana suurta huomiota. Heille sudet olivat jumalia, ja susiksi tekeytymällä he pyrkivät yhteyteen sekä maanalaisten että taivaallisten voimien kanssa. Kultti sai alkunsa suden rosvottua muinoin uhrilahjat läheiseltä luonnonjumalien alttarilta. Miehet, jotka lähtivät takaa-ajoon saivat Soracte- vuoren luolista ruttotartunnan, jolloin oraakkeli sai jumalaisen näyn: vain vainoamaansa eläintä jäljittelemällä nuo miehet voisivat pelastua.

Rooman kaupungissakin toimi oma susille omistautunut papisto, nimeltään Luperci, joka järjesti vuosittain helmikuun 15. päivänä Lupercalia-juhlan. Rituaaleilla juhlittiin kevään tuloa ja turvattiin samalla Romuluksen kansan hedelmällisyys tulevaksi vuodeksi. Toimituksen aluksi uhrattiin vuohi ja sutta symboloiva koira, jonka jälkeen papit juoksivat pelkkiin vuohennahkakaistaleisiin pukeutuneina Palatium-kukkulan ympäri lyöden nahasta leikatuilla suikaleilla menoja seuraavia naisia. Tämän katsottiin antavan naisille hedelmällisyyttä ja uhrieläinten elinvoiman, mahdollisesti tehden naisista Marsin suden veroisia äitejä Rooman sotureille.

Muodon muutokset

Ihmissusikertomuksia tunnetaan lukuisten eri kansojen keskuudesta kaikilta mantereilta. Euroopassa ensimmäiset muodonmuutostarinat kirjasivat muistiin kreikkalaiset, joille sudeksi muuttuminen oli alkujaan jumalten rangaistus. Jo Kreikan klassisella ajalla 400-luvulla eKr. kerrottiin ihmisistä jotka vapaaehtoisesti tahtoivat villipedoksi. Kreikkalaisella vuorella sanotaan olleen temppeli, jonka pyhälle alueelle ei yksikään ulkopuolinen saanut astua. Ihmisuhrien avulla papit pystyivät muuttamaan itsensä suden hahmoon ja palaamaan 9 vuoden kuluttua entiseen olomuotoonsa sillä ehdolla etteivät he olleet nauttineet ihmislihaa susivuosinaan. Plinius kertoo erään nuorukaisen ottaneen osaa näihin rituaaleihin ja viettäneen mainitut 9 vuotta ihmissutena. Ihmisruumiiseensa palattuaan hän yli-inhimillisten voimiensa turvin saavutti nyrkkeilymestaruuden Olympian kisoissa.

Roomalaisen kirjallisuuden tyylitaituri Ovidius toi ihmissusikertomukset ensimmäisenä osaksi eurooppalaista populäärikirjallisuutta. Joitakin vuosikymmeniä myöhemmin (n. 100 jKr.) Petronius kuvaa elävästi ystävänsä muuttumista ihmissudeksi:

Lähdettiin matkaan kukonlaulun aikaan, kuu loimotti niinkuin keskellä päivää. Kun päästiin hautuumaan kohdalle, alkoi ukko kastella kiviä, minä siinä laulelin ja laskin paaseja. Sitten kun vilkaisin kaveriini, se riisui kaikki vaatteensa ja laittoi ne tien sivuun. Minulla oli sydän kurkussa, seisoa tapitin puolikuolleena. Ja se laski vedet vaatteittensa ympäri ja tuli yhtäkkiä sudeksi.

Perille päästyään kertoja sai kuulla suden silponeen isäntäväen karjaa. Maatilan orja oli onnistunut lävistämään suden kurkun keihäällä, mutta peto oli päässyt pakenemaan paikalta. Kotona Petronius näki vastaavanlaisen haavan vakavasti loukkaantuneen sotilasystävänsä kaulassa, eikä hän enää sen jälkeen ollut uskaltanut oleskella tämän seurassa.

Suden osa

Rooman käydessä liittolaissotia 90-luvulla eKr. Italian kapinalliset löivät rahoja, joihin oli kuvattu Italian härkä rusentamassa sarvillaan Rooman sutta. Noina päivinä tuo vihattu peto oli ylpeiden roomalaisten symboli. Aika ei ole pystynyt muuttamaan asiaa. Vaikkei imperiumi kestänytkään ikuisesti, maailman pääkaupunki tunnetaan yhä pronssiin valetusta Capitoliumin sudestaan. Uljaita ja kahlitsemattomia susia vaeltelee yhä Italian vuorilla. Samaan aikaan sekä ihasteltuina että hylkiöinä. Se on ollut suden paradoksi. Ikuisesti.